Sunnuntaiaamu valkeni kylmänä ja aurinkoisena kuuraisen tunturimaiseman keskellä. Vaelluskaveri tiesi kertoa, että mittari oli yöllä painunut viisi astetta pakkaselle. No ilmankos! Kolmen vuodenajan untuvapussissa oli tuntunut jo hieman viileältä, onneksi untuvatakki jouti lisälämmikkeeksi.
Kuuden päivän ruskavaellus Reisan kansallispuistoon oli alkamassa. Olimme edellisenä iltana ajelleet Guolasjärven parkkipaikalle noin 800 metrin korkeuteen, ja nyt oli aika pakata rinkat lähtövalmiiksi ja suunnata kohti tunturiylänköä.
Kuuden hengen seurueemme oli intoa täynnä. Edessä olisi upeita maisemia, sopivasti haastetta ja seikkailua!
Päivä alkoi virkistävästi muutaman puron ylityksellä. Nämä jäivätkin ainoiksi, joissa jouduin riisumaan kengät jalasta. Ylityksiä reitille kyllä sattui monen monta, mutta selvitimme ne kiveltä kivelle hyppimällä kun vesi oli riittävän alhaalla.
Lounastauon jälkeen löysimme tiemme Kalottireitin varteen. Tämä osuus reitistä lienee suht vähän kuljettu, polkukin oli paikoin melko huomaamaton. Onneksi sää oli kirkas, sumussa olisi saanut olla tarkkana. GPS oli tietenkin varmistamassa matkan oikeaa suuntaa, mutta kartalla pärjäsi hyvin kun näkyvyyttä riitti jopa kymmeniä kilometrejä aavaan tunturimaisemaan. Itse tosin katselin karttaa melko suurpiirteisesti, koska kerrankin olin vain osallistujan enkä oppaan roolissa – virkistävää!
Ensimmäinen yö avotunturissa
Ensimmäisen yön majapaikka löytyi puuttomalta paljakalta pienen puron varrelta, ja uusi telttamme pääsi heti tuulitestiin navakaksi yltyneissä puuskissa. Ensimmäinen yöpymiseni avotunturissa ikinä sujui moitteetta, teltta kesti hyvin ja makuupussissa tupla-alustan päällä tarkeni oikein mukavasti.
Toisena päivänä laskeuduimme alas Reisajoen laaksoon. Matkalla oli monenlaisia maisemia tunturilehdoista kanervaa kasvavaan männikköön. Ruskan merkkejä näkyi jo maastossa, värit vain syvenivät viikon edetessä.
Piipahdimme katsomassa puiston toiseksi korkeinta putousta Sarafossenia. Oli huumaavaa ja vähän pelottavaakin katsella kuohuvaa pudotusta vain muutaman metrin päästä! Rinteeltä bongasin myös ihka ensimmäistä kertaa sammalvarpion valkoisine kellokukkineen. Kukkia näkyi muutenkin vielä yllättävän paljon, ilmeisesti alkusyksy oli ollut niille suotuisan lämmin.
Luontoelämyksiä Reisajoella
Kolmas päivä alkoi veneajelulla Reisajoella. Upeita jyrkänteitä nousi joen molemmin puolin. Matkalla näimme useita merikotkia (edit: itse asiassa selvisi myöhemmin, että ne olikin maakotkia) liitelemässä yllämme – parhaimmillaan yhdeksän yhdellä kertaa. Uskomattomia luontoelämyksiä! Varsin taitavaksi ajajaksi osoittautunut paikallinen venekuskimmekin oli vaikuttunut kohtaamisesta.
Venematka vei meidät Mollisfossenin juurelle, puiston korkeimmalla putouksella oli mittaa vaikuttavat 269 metriä.
Matka jatkui patikoiden joenvartta pitkin kohti Nedrefosshyttanin tunturimajaa, missä lepuutimme kehoja ja mieliä saunassa ja tuvan lämmössä, valmistautuen seuraavan päivän rankkaan nousuun takaisin tunturiylängölle.
Hiki päässä takaisin tunturiin
Keskiviikkoaamuna lähdimme aikaisin liikkeelle, koska päivämatka oli reipas ja nousuun kuluisi aikaa. Maasto osoittautui onneksi ihanteelliseksi tunturivarvikoksi, joka piti hyvin jalan alla vaikka rinteen jyrkkyys oli parhaimmillaan jopa 45 astetta. Ilman vaellussauvoja hommasta ei olisi tullut kertakaikkiaan mitään.
Taukoja pidettiin tiuhaan, ja oppaamme Pekka motivoi meitä kertomalla kuinka monta nousumetriä olimme puhisseet ylöspäin edelliseltä taukopaikalta. Myös jokilaaksoon avautuva maisema oli kumman innostava, kun sitä pääsi tauoilla ihailemaan. Välillä syötiin mustikoita ja puolukoita (ja suklaata).
Nousu loiveni vihdoin ja matka jatkui pitkin polutonta tunturiylänköä. Sää oli pilvinen, välillä näimme poroja jotka pysähtyivät ihmettelemään seuruettamme ja nulkkasivat sitten vauhdilla seuraavan nyppylän taakse pois näkyvistä.
Reisan alueesta oli haastavaa löytää ennakkotietoa, ja kartan mukaan maasto vaikutti paikoin hyvin soiselta ja vesistöjen ylityksiä oli paljon. Jännitimme etukäteen, miten eteneminen sujuisi, mutta lopulta matka kulki melko vauhdikkaasti.
Muutamalla taukopaikalla osuimme aivan upeiden vesiputousten ja koskien äärelle – sellaisia emme osanneet kartan perusteella ollenkaan odottaa. Norjalaiset kartat eivät tarkkuudessa pärjää suomalaisille, mutta maisemat kyllä sitäkin paremmin!
Sade haastaa seikkailijat
Majoituimme jälleen avotunturissa. Vaikka lämpötila oli selvästi plussalla, navakka tuuli houkutti kääriytymään untuvatakkiin. Kävimme seikkailemassa läheisellä vesiputouksella, mutta lopulta viileys ajoi meidät oleskelemaan telttoihin. Uni tuli ajoissa.
Torstaina sateli enemmän tai vähemmän koko päivän. Matkalle osui niin kivikkoa, suolampareita kuin pajukkoakin. Itse kuljin lopulta märissä kengissä, koska muuten mukavien vaelluskenkieni goretex-kalvot olivat sanoneet sopimuksensa irti. Tämä riski oli tosin tiedossa jo ennen reissua, onneksi hyvät sukat tekivät matkan mukavammaksi.
Reittimme alkoi lähestyä Haltitunturia. Tässä kohtaa teimme olennaisimman muutoksen suunnitelmiin. Alunperin ajatus oli huiputtaa Halti viimeisenä vaelluspäivänä. Surkean sään ja aikataulujen vuoksi oppaamme päätti fiksuna, että se saa jäädä toiseen kertaan. Muutimme hieman suuntaa kiertääksemme tunturin pohjoispuolelta, ja etsimme paikkaa johon saisimme teltat pystyyn.
Kaikki olivat melko märkiä ja väsyneitä, ja telttapaikan valinnassa oli tarjolla lähinnä tuulisia vaihtoehtoja. Kiinnitys piti varmistaa kivillä, koska kiiloja oli vaikea saada riittävän syvälle kovaan maahan. Juuri kun saimme teltat pystyyn, alkoi kovempi sade ja voimakas tuuli. Vetäydyimme märkien varusteiden kanssa päivälliselle telttoihin.
Tuulen suunta muuttui, sade ei lakannut. Päädyimme yhteistuumin kääntämään telttoja, jotta sivutuuli ei heiluttaisi niitä niin voimakkaasti. Kaksi piti kiinni kaarista, kolme ihmistä irrotti kiilat ja kiinnitti ne uudelleen, kun teltta oli sopivassa kulmassa tuuleen nähden. Kaatosade kasteli kuorivaatteista huolimatta. Kaikki teltan absidissa oli märkää. Onneksi makuupussi ja untuvatakki pysyivät kuivina. Kääriydyimme lämmittelemään telttaan ja keitimme kupposet kuumaa konjakkikaakaota ennen nukkumaanmenoa.
Kilometrin korkeuteen
Viimeisen vaelluspäivän aamu oli selkeä. Aamupuuhien jälkeen lähdimme retken viimeiseen, loivaan nousuun. Etappi osoittautui varsin kivikkoiseksi, mutta onneksi ei satanut. Korkeimmillaan nousimme 1 100 metriin, mikä oli tämän reissun ennätys. Haltin huippu reilut 200 metriä ylempänä oli pilvessä, sinne ei olisi ollut tällä säällä mitään järkevää asiaa.
Viimeisten puronylitys-tasapainoilujen jälkeen pääsimme loppumatkan kulkemaan mukavaa varvikkoa. Aurinkokin ilmestyi. Retki päättyi Guollasjärven rantaan, missä nautimme retken viimeisen lounaan. Itse nautin suuresti myös kuivista sukista.
Hienoakin hienompi reissu! Koska pääsee uudestaan?
Suunnitteletko vaellusta, mutta omissa suunnistustaidoissa olisi parantamisen varaa? Tule suunnistuskurssille, opi kartanlukua ja ota kompassin käyttö haltuun – lue lisää täältä!
Vastaa